Perspektiivin vaihdos maastolenkillä

En ole ainakaan kolmeen viikkoon ehtinyt maastoon hevoseni kanssa, koska pimeys rajoittaa maastoilun viikonlopun aamupäiviin. Haluaisin kuitenkin hevoseni pääsevän maastoon säännöllisesti, jotta ratsastuksessa olisi vaihtelevampaa ohjelmaa. Nyt pystyin ajoittamaan ratsastuksen niin, että pääsimme vihdoin kävelemään.

Olimme tällä kertaa liikkeellä ihan kahdestaan. Matkanteko alkumatkasta oli turhauttavan hidasta, koska hevoseni katseli koko ajan ympärilleen ja tämä kiemurtelu tietysti hidasti askelta. Pyysin aina välillä lisää vauhtia ja pieni ärtymys alkoi nostaa päätään.

Alkoi sataa lunta, ja kaivoin kännykän taskustani ottaakseni kuvan. Vaan eihän yksikään kuva ollut tarkka - oli ylipäätään vaikea saada edessä oleva tie rajattua kuvaan hevosen kiemurrellessa kuin juoppolalli.

Laitoin kännykän taskuun ja aloin miettiä asiaa. Lähdin maastoon juuri siksi, että nuori hevoseni saisi virikkeitä ja vaihtelua arkiseen puurtamiseen maneesissa. Hevoseni tutki ja havainnoi ympäristöään hyväntuulisena ja ihmettelevänä, eikä siksi liikkunut niin reippaasti. Siis juuri sitähän me tulimme hakemaan maastolenkiltä, eikä minulla ollut mihinkään kiire. Maastolenkissä oli kysymys hevosestani, ei minusta. Mikä ääni pääni sisällä jäkätti, että meidän pitäisi kävellä erityisen nopeasti, että tämä olisi hevoselleni sopivaa liikuntaa?

Lakkasin miettimästä vauhtia ja harjoittelumme tehokkuutta ja aloin itsekin katsella maisemia. Puolivälissä matkaa hevonen itse lisäsi vauhtia - se tekee sen aina samassa paikassa, tismalleen lenkkimme puolivälissä, ikäänkuin tietäisi, että jokainen askel eteenpäin on kotia kohti.